Vanhan kirjasuomen rakenteiden tunnistaminen.

1.Historiallisen tekstin lukutapa

Vanhan kirjasuomen ymmärtäminen edellyttää verbimuotojen ja lauserakenteiden tunnistamista sekä kirjoitusasun erottamista kieliopista. Tavoitteena on tulkita rakenteen merkitys asiayhteydessä, ei vain korvata vanhoja sanoja nykyisillä.

Vanhalla kirjasuomella tarkoitetaan tavallisesti 1540-luvulta noin vuoteen 1810 ulottuvaa kirjoitetun suomen kautta. Sen kieli ei muodosta yhtä muuttumatonta järjestelmää: kirjoittaja, ajankohta, tekstilaji ja mahdollinen käännöksen lähtökieli vaikuttavat rakenteisiin. Uskonnollisen tekstin ilmaisut eivät myöskään edusta sellaisinaan koko aikakauden puhuttua suomea.

2.Kirjoitusasu ei ole sama asia kuin rakenne

Historiallista tekstiä kannattaa lukea kahdella tasolla. Ensin tunnistetaan sanahahmo; vasta sitten ratkaistaan muodon tehtävä lauseessa. Vanhojen tekstien w vastaa usein nykyistä v:tä. Kirjainten c ja tz tulkinta puolestaan riippuu sanasta ja kirjoitusjärjestelmästä. Yksittäinen kirjainvaihdos ei siis vielä osoita kieliopin muutosta.

Havainto	Mitä selvität?	Tulkinnan raja
Nykyisestä poikkeava kirjainasu	Mikä sana ja taivutusmuoto on kyseessä?	Älä päättele ääntämystä suoraan nykyisistä kirjainarvoista.
sanopi, tulevi	Mikä persoonamuoto päätteeseen sisältyy?	Kyse ei ole pelkästä oikeinkirjoituksesta.
pitää tekemän	Millaisen verbirakenteen sanat muodostavat?	Pelkkä sanojen nykyaikaistaminen ei avaa rakennetta.
mies, kuin…	Aloittaako kuin relatiivilauseen?	Nykykielen tavallisin käyttötapa ei yksin ratkaise tehtävää.

Myös välimerkit vaativat varovaisuutta. Vanhan painoksen pilkutusta ei voi aina käyttää nykyisen lauseenjäsennyksen suorana mallina. Toimitetussa tekstissä välimerkit voivat lisäksi olla myöhemmän toimittajan ratkaisuja.

3.Verbimuodon historialliset tuntomerkit

Vanhan kirjasuomen verbissä voi näkyä aineksia, jotka nykyisessä yleiskielessä ovat väistyneet tai saaneet runollisen sävyn. Muodon tunnistaminen ei silti yksin ajoita tekstiä: samoja muotoja esiintyy murteissa ja myöhemmässä arkaisoivassa kirjallisuudessa.

Vanha tai vanhahtava muoto	Nykyinen yleiskielinen vastine	Kieliopillinen havainto
hän sanopi	hän sanoo	Yksikön kolmannen persoonan pääte -pi.
hän tulevi	hän tulee	Yksikön kolmannen persoonan pääte -vi.
olkaat valmiit	olkaa valmiit	Monikon toisen persoonan imperatiivissa on loppu-t.
älkäät pelätkö	älkää pelätkö	Loppu-t näkyy kieltoverbin imperatiivimuodossa.

Päätteitä -pi ja -vi ei pidä käsitellä vapaasti vaihdettavina lisäyksinä, jotka voisi liittää mihin tahansa nykyiseen verbimuotoon. Tunnistustehtävässä olennaista on löytää verbin vartalo, persoona ja lauseyhteys.

4.Pitää tekemän ja on oleva

Vanhoissa teksteissä pitää voi liittyä muotoon tekemän, tuleman tai oleman. Muotoa nimitetään perinteisesti kolmannen infinitiivin eli MA-infinitiivin instruktiiviksi. Sitä ei pidä sekoittaa nykyiseen illatiiviin tekemään: pitkä vokaali erottaa muodot toisistaan.

Pitää tekemän ei kuitenkaan aina ilmaise velvollisuutta. Etenkin uskonnollisessa ja ennustavassa tekstissä pitää voi suuntautua tulevaan tapahtumaan. Lukijan on ratkaistava, asetetaanko velvoite vai ilmoitetaanko, mitä tulee tapahtumaan. Pelkkä nykysuomen pitää tehdä voi siksi muuttaa tekstin merkitystä.

Myös olla + aktiivin preesenspartisiippi, kuten on oleva, voi toimia tulevaan viittaavana liittorakenteena. Tulevaisuustulkintaa tukevat esimerkiksi ennustus, lupaus tai tulevaan viittaava ajanilmaus. Kaikki olla-verbin ja partisiipin yhdistelmät eivät silti muodosta tällaista rakennetta: hän on osaava voi luonnehtia henkilön taitavuutta.

5.Kuin relatiivisanana

Vanhan kirjasuomen kuin voi aloittaa relatiivilauseen siinä, missä nykyinen yleiskieli käyttäisi esimerkiksi sanaa joka. Tällöin kyse ei ole vertailusta.

Ensimmäisessä esimerkissä kuin yhdistää sivulauseen edellä mainittuun mieheen. Nykyvastineen joka toimii sivulauseen subjektina. Historiallista kuin-sanaa ei kuitenkaan pidä korvata mekaanisesti nominatiivimuodolla joka: muissa yhteyksissä nykyinen relatiivipronomini tarvitsee sivulauseen edellyttämän sijamuodon.

Tarkista siis sekä viittaussuhde että sivulauseen rakenne. Sanan tuttu ulkoasu voi peittää sen historiallisen tehtävän.

6.Sanajärjestys ja käännöstausta

Vanhan kirjasuomen sanajärjestys voi poiketa nykyisen asiatyylin neutraalista järjestyksestä. Suomen oma vaihtelu, tekstin rytmi ja käännöskielten vaikutus voivat kaikki olla mukana. Yksittäinen poikkeava järjestys ei todista lähtökielen vaikutusta.

Esimerkiksi mallilauseessa Sen minä sinulle sanonut olen finiittinen apuverbi olen seuraa partisiippia sanonut. Kyseessä on silti perfekti, jonka nykyinen neutraali järjestys olisi Olen sanonut sen sinulle. Alkuperäisen järjestyksen mahdollinen painotus ei välttämättä säily tässä vastineessa.

Jäsennä vaikea virke tässä järjestyksessä:

1. Etsi persoonamuotoinen verbi ja siihen kuuluvat infinitiivit tai partisiipit.
2. Tunnista lauseenjäsenet sijamuotojen, kongruenssin ja merkityksen avulla.
3. Selvitä, mihin pronominit ja sivulauseet viittaavat.
4. Muotoile vasta sitten nykykielinen vastine ja tarkista, säilyvätkö aikamuoto, modaalisuus ja painotus.

Käännösvaikutusta arvioitaessa tarvitaan laajempaa tekstiyhteyttä ja mahdollisuuksien mukaan lähtötekstin vertailua. Outo sanajärjestys ei sellaisenaan ole kielioppivirhe.

7.Tunnistajan muistilista

Vanhan kirjasuomen lukemisessa erotetaan toisistaan muoto, tehtävä ja nykyvastine.

• Sanopi ja tulevi: tunnista persoonamuoto ennen kirjoitusasun muuttamista.
• Olkaat ja älkäät: säilytä tulkinnassa käsky tai kielto sekä puhuteltavien määrä.
• Pitää tekemän: ratkaise asiayhteydestä velvoittava tai tulevaan viittaava merkitys.
• On oleva: tarkista, onko kyse tulevaisuuteen suuntautuvasta liittorakenteesta.
• Kuin: erota relatiivinen tehtävä vertailusta.
• Poikkeava sanajärjestys: kokoa verbirakenne ja viittaussuhteet ennen uudelleenmuotoilua.

Jos kaksi tulkintaa jää mahdolliseksi, säilytä epävarmuus näkyvänä. Historiallisen tekstin tarkka lukeminen ei tarkoita sen pakottamista yhteen nykykieliseen muottiin.